Nenäpäivää

Kyllä oli jälleen kyyneleitä nostattavia tosielämän kertomuksia

tarjolla Nenäpäivässä.

Sitä tuntee itsensä jotenkin niin pieneksi ja avuttomaksi tuollaisten

totuuksien rinnalla.

Ajatus siitä, että olisin niin rikas, että voisin antaa ihmisarvoisen elämän

nuille kaikille pienille lapsukaisille tuolla Nebalissa

ja ties missä maailman kolkassa.

Kun tuossa ei ole kyllä mitään järjen häivää,

mitä nuo lapset ja heidän vanhempansa

joutuvat tuolla kokemaan

ja miten he joutuvat elämäänsä elämään.

Ei ole todellista,

että pienet 7-vuotiaat lapset joutuvat huolehtimaan sisaruksistaan

ja laittamaan ruokaa perheelleen

päivästä toiseen, vuodesta toiseen...

Lasten ainoa työ on leikki.

Lasten kuuluu leikkiä,

ei huolehtia muista,

ei edes itsestään.

Vanhempien rooli on huolehtia lapsistaan!

Niin surulliseksi veti taas tuo todellisuus.

Ikävä kyllä meillä Suomessakin joutuu jo todella moni perhe elämään köyhyysrajan alapuolella.

Eikä ainakaan parempaan suuntaan olla meillä menossakaan.

Työttömyys sen kun vaan lisääntyy.

Lamalla uhkailevat meitä joka mutkassa.

Verotus kiristyy ja lisääntyy.

Aina vaan vähempi jää palkasta käteen.

Ruoka kallistuu.

Koko eläminen täällä kallistuu...

Pelottaa oikein, mihin tämä on menossa...

Kunpa olisi se taikasauva,

jota heilauttamalla saisi kaikille maapallon ihmisille

hyvät olosuhteet.

Se todellisuus siitä, että jos kaikkien maapallon ihmisten rahat yhdistettäisiin

ja sitten jaettaisiin tasan,

meillä kaikilla maapallon ihmisillä olisi hyvä olla.

Ja kun siihen vielä lisättäisiin se yksi ylimääräinen kromosomi,

mikä löytyy downin syndroman omaavilta ihmisiltä,

niin meidän maapallo olisi niin täynnä rakkautta ja positiivisuutta.

Ei enää vihaa eikä sotia!

Mutta niin ei vaan koskaan tule olemaan.

Itse saan kovasti positiivista energiaa musiikista.

Musiikki ja tanssiminen ovat niin niin niin ihania asioita elämässä.

Myös meidän pikku-enkelimme neiti M nauttii musiikista ja tanssimisesta.

Meillä lauletaan välillä niin kovasti ja niin tunteella,

että siitä ei voi kuin tulla hyvälle tuulelle.

Myös tyttäreni L sekä pojat L ja M nauttivat musiikista.

Tytär L soitti muutaman vuoden viulua ja oli siinä todella hyvä.

Poika L soittaa rumpuja sekä kitaraa ja 

poika M soittaa kitaraa ja laulaa todella hyvin.

Puolisoni soittaa myös rumpuja.

Olenkin monesti sanonut,

että meistä tulisi loistava perhebändi.

Jos ei muuta, niin ainakin omaksi iloksemme.

:)

Mutta nyt täytyy lähteä laulelemaan unten maille.

Pitäkää huolta läheisistänne!

Öitä!

Susanna